Väestöräjähdys on ollut yleinen huolenaihe ympäristökysymysten ohella. Onko ihmisiä liikaa? Mikä on lapsen hiilijalanjälki?
Olen pyöritellyt mielessä näitä aiheita pitkään itsekin, myös omien (toteuteneiden) lapsihaaveideni osalta. Viime aikoina on alettu huolestua myös sukeltavasta syntyvyydestä, mikä ei toisaalta poista huolta ympäristön kuormittumisesta. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Otin selvää.
Syntyvyys on tippunut jo varsin alas. Suomessa kokonaishedelmällisyysluku on 1,26 lasta naista kohden ja maailmalla 2.2 lasta naista kohden (YK). Väestöräjähdys on peruttu, mutta etenkin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa syntyvyys on yhä korkea. Moni haluaisi enemmän lapsia, mutta huoli planeetan tulevaisuudesta on ennallaan. Vai onko?
Joitakin vuosia sitten mediassa toistui väite, että lapsen hiilijalanjälki on hurja. Lukuarvona näkyy noin 58,6 tonnia vuodessa, eikä tätä ole kunnolla haastettu eikä perattu. Siksi ryhdyin itse hommiin. Kaivoin esiin tutkimuksen, josta lapsen hiilijalanjälki on poimittu julkisuuteen. Kävi ilmi, että artikkelin päätulos riippuu aikamoisista oletuksista – esimerkiksi siitä, ettei per capita -päästöt laske ikinä.
Lapsen hiilijalanjälki tutkimuksissa
Julkisuuteen lapsen saamisen hiilijalanjälki poimittiin vuonna 2017 julkaistusta artikkelista jossa arvioitiin päästövähennysten suuruusjärjestystä. 58,6 tonnia annetaan lukemaksi keskimääräiselle lapselle Suomen kaltaisessa kehittyneessä maassa. Se myös ihan oikein huomauttaa että merkittävimpiä päästötekoja on mm. lapsiluvun vähentäminen, autottomuus, lentomatkojen välttäminen ja kasvisruokavalio. Artikkelissa ei kuitenkaan laskettu lapsen saamisen päästöjä kokonaan itse, vaan lukema perustuu aiempaan tutkimukseen.
Lähteenä käytetty tutkimus on Reproduction and the carbon legacies of individuals (Murtaugh and Schlax, 2009). Siinä lapsen saamisen hiilivaikutus jyvitetään vanhemmille puoliksi, lapsenlapsista neljäsosa ja näin edelleen. Lapsen ”elinkaaripäästöjä” arvioidessa siis laskettiin myös lapsen jälkeläiset ja heidän jälkeläisensä jne, rajatta. Näin tulokseksi saatiin, että lapsen saamisen hiilijalanjälki olisi Yhdysvalloissa keskimäärin 5,7-kertainen vanhemman elinikäiseen hiilijalanjälkeen verrattuna, kun oletetaan syntyvyydeksi 1,85 lasta per nainen.
Molemmat artikkelit on sinänsä hyvin tehtyä tiedettä, ja menetelmä on perusteltu. On kuitenkin syytä kiinnittää huomiota taustalla piileviin oletuksiin.
Kolme skenaariota
Julkisuuteen poimittiin yksi luku, mutta tutkimuksesta löytyi laskelma kolmelle eri päästöskenaariolle: optimistinen, vakiopäästöt, ja pessimistinen, ja tällä perusteella saatiin laskettua jälkeläisten hiilipäästö sekä kutakin vuotta kohden että yhteensä. Päästöt laskettiin simulaatiolla jossa ihmiset saavat satunnaisesti lapsia, tilastollisesti samoin kuin todellisuudessa. Lisäksi oletettiin, että tutkimuksessa huomioitujen 11 maan syntyvyys vakiintuu 1,85 lapseen per nainen vuoteen 2050 mennessä. Yli kahden syntyvyydellä summa ei suppenisi, mistä seuraisi ilmeisiä ongelmia.
Optimistisessa skenaariossa oletettiin, että per capita -päästöt eri maissa laskevat lineaarisesti vuoden 2005 arvostaan 0,5 tonniin CO2:ta vuodessa vuoteen 2100 mennessä ja jatkuvat sillä tasolla ikuisesti. Tällöin päästöt vuoteen 2100 mennessä ovat n. 1700 GtCO2, mikä vastaa hieman yli 2 C lämpenemistä vuoteen 2100 mennessä.
Vakioskenaariossa oletettiin, että per capita -päästöt pysyvät ikuisesti samoina, kuin vuonna 2005. Kirjoittajat huomauttavat että oikeasti globaalit päästöt nousevat vuoden 2005 jälkeen, ja toisaalta, ettei tällainen päästötaso ole millään muotoa kestävä pitkällä tähtäimellä. He kuitenkin päätyvät käyttämään tätä referenssitasona, koska se on skenaarioista keskimmäinen (niin siellä lukee). Skenaariossa 2100 mennessä koituu n. 2900 GtCO2 päästöt, eli vajaa 3 C lämpenemistä.
Pessimistisessä skenaariossa oletettiin, että maiden per capita -päästöt kasvat vuoden 2005 tasosta puolitoistakertaisiksi vuoteen 2100 mennessä, ja vakioituvat sen jälkeen. Kirjoittajat huomauttavat, että tämä on suunnilleen linjassa IPCC:n vuoden 2007 “business as usual” -päästöskenaarion kanssa. Päästöjä vuoteen 2100 mennessä tulee n. 3500 GtCO2, ja lämpenemistä yli 3 C.
Lapsen hiilijalanjälki eri maissa
Artikkelin tärkein tulos sisältyy taulukkoon 2 (yllä). Julkisuuteen tuotu lapsen hiilijalanjälki voidaan laskea tämän taulukon tiedoista. Artikkelin pihvi on oikeanpuoleisissa sarakkeissa, joista selviää sekä ihmisen elinikäinen oma hiilijalanjälki kussakin maassa, että se paljonko hiilijalanjälki kasvaa yhden lapsen saamisen seurauksena. Nämä luvut ilmoitetaan ensin vakioskenaarion mukaisesti (päästöt jäävät ikuisiksi ajoiksi vuoden 2005 tasolle) ja sitten sulkeissa optimistisen (sininen) ja pessimistisen (punainen) skenaarion mukaisesti.
Mistä sitten Wynes ja Nicholas saivat mediassa vilisevän luvun 58,6 tCO2 per vuosi? Heidän kertovat sen olevan keskiarvo USA:n, Japanin ja Venäjän luvuista, jotka ovat samassa järjestyksessä 117,7, 23,7 ja 34,3 tonnia hiilidioksidia. Samat luvut saa melko tarkkaan yllä olevan kakkostaulukon arvoista kun otetaan ensimmäinen, standardiskenaarion “Added per child”-arvo, jaetaan se “Ancestor’s life” -arvolla ja kerrotaan saman taulukon per capita -päästöllä.
Artikkelin optimistisessa skenaariossa lapsen saaminen lisää päästöjä 562 tCO2 (USA). Se olisi vain 64 % vanhempansa elinikäisistä päästöistä (883 tCO2). Japanissa vastaava impakti on 5,10 tCO2/y ja Venäjällä 7,02 tCO2/y. Näistä voidaan samalla tavalla ottaa keskiarvo.
Lapsen saamisen hiilijalanjälki, jos päästöt minimoidaan vuoteen 2100 mennessä, on 8,3 tCO2 per vanhemman elinvuosi.
Siten lapsen saattaminen maailmaan aiheuttaa yhä päästöjä, mutta ratkaisevasti vähemmän, jos ihmiskunta tekee ilmastotoimia kuten toki pitäisikin.
Merkitys ilmastolle
Maailman keskimääräiset per capita-päästöt olivat 4,528 tonnia vuonna 2005. Jos päästöt laskevat artikkelin optimistisen skenaarion mukaan 80 vuodessa puoleen tonniin ja väestö kasvaa samalla 9,1 miljardiin, niin 2020 – 2100 päästetään noin 1700 Gt hiilidioksidia.
Jos maailma noudattaisi Pariisin sopimusta, hiilibudjetti olisi karkeasti reilu kolmannes tuosta 1700 Gt:stä. Vertailukelpoisen lukeman saamiseksi laskenta pitäisi tehdä samalla menetelmällä, mutta kokoluokkatarkasteluna hiilijalanjäljen voinee jakaa noin kolmella.
Lapsen saamisen hiilijalanjälki voisi olla Pariisin sopimuksen toteutuessa n. 3 tCO2 per vanhemman elinvuosi.
Jos Pariisin sopimusta noudatettaisiin, lapsensaamisen hiilijalanjälki vuodessa (jyvitettynä vanhemman eliniän vuosille) voisi olla esimerkiksi kahdeskymmenesosa medioissa näkyvästä arvosta ja karkeasti sama kuin henkilöautoilun hiilijalanjälki. Jos näiden vertailu tuntuu hassulta, niin onhan se – näissä vertaillaan väkisin hyvin erilaisia asioita keskenään. Toki Pariisin sopimukseen pääseminen vaatisi pikaisia suuria muutoksia, joiden toteutuminen näyttää epätodennäköiseltä. Vaikka päästövähennyksiä tehtäisiin maltillisemmin ja päästöt saataisiin nollan lähelle vasta vuonna 2100, lapsensaamisen hiilijalanjälki olisi silloinkin esim. kahdeksasosa lehdissä kerrotusta.
Artikkelin analyysin perusteella on syytä huolehtia joko siitä, että päästöt painetaan nollaan, tai siitä, että keskimääräinen syntyvyys on alle kahden. Jos näistä pitäisi valita, minä mieluummin nollaisin ilmastopäästöt.
Voisiko ilmastokriisin ratkaista syntyvyyttä vähentämällä?
Murtaugh & Schlax olettivat laskelmissaan, että globaali syntyvyys vakioituu tasolle 1,85, mutta lapsen saamisen laskennalliset päästöt asettuvat sitä alemmas, mitä pienempi syntyvyys on. On aika houkuttelevaa ajatella, että pienempi syntyvyys helpottaisi kaikkia ympäristöongelmia. Oletan tässä kirjoituksessa, että päästöt per henkilö eivät riipu väestön määrästä (olen kirjoittanut aiemmin jutun siitä, että näin tuskin on).
Luin aiheesta tutkimuksen Human population reduction is not a quick fix for environmental problems (Bradshaw & Brook, 2014). He tutkivat planeetan ihmispopulaation kehitystä useilla skenaarioilla tarkoituksena selvittää, kuinka nopeasti ihmisten määrää planeetalla voisi vähentyä politiikan tai katastrofin seurauksena. Heidän “optimistisin” skenaarionsa, siis ihmispopulaation pienentämisen kannalta, määritteli, että globaali syntyvyys putoaa yhteen lapseen per nainen vuoteen 2045 mennessä, ja kaikki eliniän pitenemiseen johtava kehitys pysähtyy heti. Tällöin ihmiskunnan populaatio kääntyisi laskuun 2030-luvun loppupuolella ja olisi vuonna 2100 vajaa neljä miljardia. Tulos näkyy kuvaajasta, jonka saa auki tästä.
Jos syntyvyys putoaa yhteen yllämainitulla tavalla ja per capita -päästöt eivät muutu , ihmiskunnan päästötahtikin puolittuu vuosisadan lopussa. Päästöt kuitenkin kääntyisivät laskuun vasta vuoden 2040 tienoilla, ja päästövähennys Murtaugh & Schlaxin vakioskenaarioon verrattuna olisi vaatimaton.
Vaikka syntyminen loppuisi heti kokonaan, ihmisiä olisi vuonna 2050 yhä viitisen miljardia. Jos per capita -päästö olisi nykyisellä tasolla, sekin tarkoittaisi ilmastokriisin kannalta pahaa tilannetta. Edes syntyvyyden loppuminen kokonaan heti ei siis toisi maailmaa lähellekään Pariisin sopimusta.
Johtopäätös
Ensiksi, olen sitä mieltä että lapsen saamisen päästö ei ole julkisuudessa toisteltu 58,6 tonnia vuodessa vaan huomattavan paljon vähemmän. Kuinka paljon vähemmän jää nähtäväksi, mutta taso voi melko helposti olla murto-osa siitä. Jos taas per capita -kasvihuonepäästöt eivät vähene merkittävästi, mikään syntyvyyden tippuminen ei ratkaise ilmastokriisiä tyydyttävällä tavalla.
Olen sitä mieltä että lapsiperhehaaveita ei tarvitse hävetä, ei edes suurperhehaaveita. Sensijaan ilmastotoimien vastustamista tarvitsisi.
Kylmät faktat ja tiede tukevat vahvasti ajatusta, että ilmastokriisin ja ympäristöongelmien ratkaisua on haettava nimenomaan lainsäädännöstä, poliittisista valinnoista ja teknologisista ratkaisuista eikä väestön määrään tai asuinpaikkaan liittyvillä argumenteilla.
Kääritään hihat ja ratkaistaan ilmastokriisi, ei kytätä omia tai muiden perhehaaveita.
