Täytyy myöntää, että kuulin merkkipäivästä ensimmäistä kertaa tänään. Ensimmäistä kertaa International Family Equality Day järjestettiin vuonna 2012. Tarkoitus on lisätä tietoa perheiden monimuotoisuudesta, ja tämähän on ehdottomasti hyvä tarkoitus!
Minäkin olen syntynyt perheeseen ja kasvanut perheessä. Olen pitänyt omaa perhettäni normaalina ja keskimääräisenä ja olettanut, että muilla perheillä on melko samanlaista. Tiesin että joidenkin vanhemmat olivat eronneet ja joskus vanhemmat saattoivat mennä uudestaan naimisiin, mutta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt olivat minun lapsuudessani ja nuoruudessani täysin teoreettinen asia.
Same same, but different
Kun parikymmentä vuotta teini-iän jälkeen kävelin kohti kumppanuusvanhemmuusiltaa, ajattelin ehkä löytäväni sieltä naisparin, joka haluaisi kanssani lapsen. Jos näin olisi käynyt, olisin ollut itselleni ihan uudenlaisessa tilanteessa ilman esikuvaa. Yksi kolmesta vanhemmasta, yhdestä näkökulmasta kolmas vanhempi lapselle, jota minulle entuudestaan tuntematon pariskunta oikein kovasti toivoi. Se olisi ollut minulle mieleinen lopputulos, vaikka olisikin jo aika kaukana lapsuuteni perhemalleista ja kaikesta sellaisesta, mistä teininä ymmärsin unelmoida.
Ratkaisu, jossa kolme tai neljä aikuista päättää yhdessä lapsen hankkimisesta ja kasvattamisesta, on jo vanha juttu. Apilaperheiden (kolmi- ja neliapilat!) historiasta on valitettavasti vaikea löytää tietoa, eliväthän vähemmistöt pitkään julkisuudelta piilossa. Vasta viime aikoina on uskallettu julkisuuteen. Myös polyamorisista perheistä on viime aikoina kirjoitettu, usein ymmärretävästi nimettömänä.
Yhdellä lapsella voi kuitenkin olla vain kaksi juridista vanhempaa. Erikoisemmat perhemuodot ovat lain kannalta kummajaisia. Sama puute näkyy myös tiedonkeruussa, jopa siinä, että lapsi voi olla kirjoilla vain yhdessä osoitteessa eikä kahden kodin elämää tilastoida. Ei ole kunnollisia tilastoja siitä, miten yleisiä apilaperheet ovat. Käytännön vanhempia on toki useampia jo heteroiden uusperheissä.
Sateenkaariperheissä vanhemmuus rakentuu neuvotellen. Itsestäänselviä kaavoja ei ole, ja kaikenlaisista asioista on syytä sopia. Tämä on minusta hyvä malli kaikkiin perheisiin, sillä yleisiä perhe-ehtosopimuksia ei oikeasti ole olemassa ja puhuminen on ainoa tapa tietää, mitkä asiat ovat kumppanille tai kumppaneille tärkeitä. Itse ajattelen myös, että vanhemmuuskumppanuus ja romanttinen kumppanuus on syytä pitää erillisinä asioina silloinkin, kun niitä on samaan aikaan saman ihmisen kanssa. Tällöin yhteinen vanhemmuus on ehjä kokonaisuus, jonka ei tarvitse muuttua lainkaan vaikka romanttinen suhde olisi epävarma tai muutoksessa. Myös lasten vetäminen mukaan aikuisten välisiin kiistoihin on askelta kauempana, kun yhteisellä vanhemmuudella on erilliset pelisäännöt.
Tietysti jokainen vanhempi toivoisi, että laki huomioisi hänen tilanteensa ja vanhemmuuslakia ollaankin muuttamassa. Valitettavasti vastikään saatu oikeusministeriön esitys on sateenkaariperheille pettymys. Tilanteissa, joissa vanhempia on alusta lähtien yli kaksi, vanhemmuus pitäisi voida vahvistaa kaikille heistä. Vastaavasti lapsen elämän aikana vakiintunut vanhemmuus pitäisi voida vahvistaa myös silloin, kun vanhempia on enemmän kuin kaksi. Turhia ylämäkiä on muutenkin järjestelmämme täynnä, mutta onneksi ainakin Helsingissä neuvola- ja päivähoitopalveluissa ollaan ymmärtääkseni usein ymmärtäväisiä ja joustavia. Yhteiskunnan sääntöjä pitäisi kuitenkin muuttaa niin, ettei apilaperheet kohtaisi ylimääräisiä haasteita tai riskejä turhaan.
Oma elämäni menikin sitten niin, että kumppanuusvanhemmuusillasta löytyi vanhemmuutta jakamaan yksinäinen nainen. Toisella lapsellani on siis suunnilleen kaksi vanhempaa. Esikoisella taas on käytännössä kolme vanhempaa ja kolmet isovanhemmat, minkä näen nykyään aika tavallisena uusperhekuviona. Ehdin kuitenkin matkan varrella tutustua syvällisesti sateenkaariperheiden toimintaan, sain perhevalmennusta sateenkaariperheiden näkökulmasta ja tapasin sateenkaariperheitä. Tämä kaikki lisäsi omaa ymmärrystäni ja kunnioitustani erilaisia perheitä kohtaan. Lapsi on missä tahansa tilanteessa suuri vastuu ja monelle iso unelma, ja jos samalla neuvottelee kaikesta ja elää rohkeasti oman näköistä elämää, niin onhan se hienoa.
Perhe ei ole lapsena opittujen roolien toistamista. Perhe on sitä, että perheillään yhdessä.