Tammi-helmikuu 2021 on ollut kautta Suomen luminen. Olen itsekin löytänyt hiihtämisen ilon, ja samalla on tullut opittua yhtä ja toista Helsingin latuverkosta. Hyvät ulkoilumahdollisuudet kannustavat liikkumaan, ja liikkuminen on kaikin puolin kannatettavaa puuhaa silloin, kun laji on itselle mieleinen.
Hyvä ulkoilumahdollisuus on kodin lähellä ja tarjoaa mielekkään reitin. Minusta mielekkäälle reitille on kaksi erityistä kriteeriä: laatu ja saavutettavuus. Laadukas lenkkireitti on kierros, joka etenee kauniissa maisemissa keskeytyksettä eikä takaisin joudu tulemaan samaa reittiä. Saavutettava reitti on sellainen, jolle pääsee mieluiten heti kotiovelta. Helsinki on erittäin poikkeuksellinen pääkaupunki siinä, että osa meistä voi kävellä kotoaan ladulle. Toivoisin, että tämä mahdollisuus koskisi useampia. Lisäksi olisi metkaa, jos Helsingissä voisi säiden salliessa hiihtää asioille tai vaikka tuttavan luo vierailemaan.
Helsingin latuverkostoa voisi siis kehittää. Irtonaisia ladunpätkiä voisi tuoda ainakin lähemmäs toisiaan siten, että hiihtokierrokset ja matkan hiihtäminen helpottuisivat. Latu- ja ulkoiluverkoston muodostamiseksi tällaiset reitit tulisi merkitä hyvin, erityisesti niissä kohdissa jossa joudutaan kulkemaan katuverkossa.
Yksi tällainen yhteysmahdollisuus on Oulunkylän ja keskuspuiston välissä. Taivaskallion yli onnistui hiihtää jo ennalta hiihdettyjä latuja pitkin, samoin Ilmalan varikolle johtavien raiteiden pohjoisreunaa Veturitielle, ja sen ja Metsäläntien risteyksestä varsinaiselle ladulle. Tämän yhdysladun myötä Vantaanjoen varresta avautuisi suorempi reitti Maunulan hiihtomajalle ja keskuspuiston laadukkaaseen latuverkkoon, ja olemassa olevan latuverkon kanssa muodostaisi 20 kilometrin rengasreitin, jonka pohjoispäädyssä on Haltialan kartano.
Jotenkin toivoisi myös, että Pikkukosken vierestä menevä latu yhdistyisi Viikin latuverkkoon, ja Herttoniemen ladut Kivikon lenkin latuun.
Tällaisten yhdyslatujen ei tarvitsisi olla yhtä hienoja ja hoidettuja, kuin täysilevyisten latujen. Tänä talvena Oulunkyläntieltä Veräjämäkeen nouseva latu-ura on ajettu vain yksilatuisena ilman luistelu-uraa olemassa olevan reitin leveyden vuoksi.
Ne voisivat kulkea myös pienempien teiden pientareilla ja muilla nurmikkoalueilla, jotka eivät ole varsinaisia kävelyreittejä. Latua ei välttämättä tarvitsisi edes ajaa koneella, sillä latuja kyllä olosuhteiden salliessa syntyy sopiviin paikkoihin itsestään. Lähinnä nämä paikat pitäisi jättää hiekottamatta. Esimerkiksi Oulunkyläntien länsireunaa olisi ollut hyväkin hiihtää varsinaiselle ladulle, ellei se olisi ollut lumenkaatopaikkana.
Olisi hyvä jättää lumipeitteeseen valkokäytäviä, joita pitkin voisi hiihtää ja pulkkailla.
Pulkkailu on ollut useammankin talven riemu ensimmäisen lapseni synnyttyä. Valitettavasti riemu on usein jäänyt lyhytaikaiseksi, koska pulkan vetämiseen sopivat reitit on tapana hiekoittaa Helsingissä. Olen miettinyt, voisiko kävelyreiteistä hiekoittaa vaikka vain toisen reunan tai voisiko pulkkailuun olla erillisiä reittejä, mutta nämä ovat hankalia ja yliampuvia keinoja. Riittäisi, jos talojen ja väylien lomassa olisi valkoisia käytäviä joita ei hiekoiteta, jotka ovat suuremmista kasveista vapaita, ja jotka eivät olisi liian jyrkässä rinteessä.
Pelastetaan talvet, ja pelastetaan myös talvilajit.